Mikä heimoa liikuttaa?


Syksyinen vaellusmatka pohjoisessa toi tervetulleen pysähtymisen vuoden haasteiden jälkeen. Ylikuumentuneet aivot huusivat hiljaisuutta ja rauhaa sekä syvempää yhteyttä luontoon. Oman kokemukseni mukaan hektisimmät ajat vaativat vastapainokseen luonnon eheyttävää läsnäoloa. Kosketus itseä suurempaan palauttaa ja voimistaa, tyynnyttää rasittuneet älynystyrät ja uudistaa kokonaisvaltaisesti yhteyden itseen ja muihin ihmisiin.

Ensimmäisen päivän aamuna vaelluksen johtaja lausui erämaahan suuntaavalle joukollemme, heimolle, syntysanat. Vaelluksellamme meitä ohjaisi kolme asiaa:

1. Lempeyden asenne: jokainen on hyväksytty sellaisena kuin on.

 

2. Jakamisen asenne: jokainen osallistuu omalla panoksellaan. Se riittää.

 

3. Auttamisen asenne: jokaisella on oikeus ilmaista avuntarpeensa ja ottaa apua vastaan. Jos taakkasi on liian painava, kerro siitä. Anna vahvemman kantaa enemmän.

Väsymyksen vuoksi ei ensimmäisinä päivinä tullut mieleenkään ilmoittautua vapaaehtoistehtäviin muuten kuin silkasta vastuuntunnosta. Rimpuilin irti vanhasta tottumuksesta, huonosta omatunnosta, etten tekisi riittävästi. Sain huomata, ettei kukaan tosiaan syyttänyt tai paheksunut. Kukaan ei katsonut tuomitsevasti, vaikken aina ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa hoitamassa osuuttani töistä. Sain huomata olevani oikeasti hyväksytty juuri sellaisena kuin olen.

Ihmeellistä, kuinka heimomme aamuisin heräsi, valmisti aamiaisensa ja lähti jatkamaan vaellusta. Ihmeellistä, miten kaikki vain järjestyi: kun yhden jalkineet hankasivat, löytyi toimiva pari naapurilta. Kun toisen vaatteet kastuivat, oli jollakin lainata kuivaa. Kun olosuhteet kävivät kaikille rankoiksi, keksittiin helpottavia ratkaisuja. Kaikki eivät olleet hengenheimolaisia keskenään ja silti jokaisella oli oma hyvä paikkansa.

Jäin mietteliääksi: voisiko samanlainen olemisen ja tekemisen asenne näyttäytyä töissä ja millaista se olisi? Missä olosuhteissa se olisi mahdollista?

Olisiko mahdollista, että organisaatiossa ”kaikki vain järjestyisi”, jokainen tekisi omaa työtään tietäen paikkansa ja tuntien olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi? Jos se ei olisi mahdollista organisaatiossa, niin millaisissa kokoonpanoissa?

Voiko tulevaisuuden työtä ja oman osuutensa yhteisön eteen tehdä hyvillä mielin, hyväksyttynä yhteisön jäsenenä? Miten yritys menestyisi, jos sen todelliset arvot olisivat lempeys, jakaminen ja auttaminen?







Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *